Riihipiha Facebookissa

Riihipiha - talonpoikaismuseo Vuolijoella, Kajaanissa

Vuolijoen kirkonkylään koottu yksityinen talonpoikaismuseo kerää, säilyttää ja esittelee kainuulaisen maaseudun pihapiiriä ja sen toimintaa sellaisena, kuin se oli ennen sähkön käytön yleistymistä. Riihipihaan kootut 35 numeroitua rakennusta ja noin 4000 esinettä kertovat siitä, millaista elämä Vuolijoella ja Kainuussa oli edellisten sukupolvien aikana.

Museoalueella on mm. maatalousneuvonnan osasto, joka on museona ainutlaatuinen, pankkimuseo, suojeluskunta- ja Lotta-työn museo, sekä metsäosasto ja kyläkauppamuseo.

Riihipihan ovat perustaneet ja koonneet alueelle Iikka ja Sinikka Alasalmi. Museo on perustettu vuonna 1991 talouslaman vuosina todellisten menneiden lama- ja nälkävuosien muistoksi. Museo on kunnianosoitus menneille raivaajasukupolville.

Tervetuloa!

Riihipiha-museo on avoinna 1.6. - 6.8.2017 ke - su klo 11 - 17. Museoalue on kiinni juhannusaattona ja -päivänä. Pääsymaksu on 5€, alle 12-vuotiaat ilmaiseksi.

Riihipihan kesäpäiviä vietetään 1. - 2.7.2017 klo 10-16.00. Pääsymaksu kesätapahtumaan: aikuiset 10€, opiskelijat, varusmiehet 5€ ja alle 16-vuotiaat ilmaiseksi

Muina aikoina museo on avoinna tilauksesta: 0500 613 344 / Iikka Alasalmi. Käyntiosoite:Kuusirannantie 67, 88270 Vuolijoki.

Lataa tästä Riihipiha-museon esite tulostettavana PDF-tiedostona.

 
Riihipihan museoalue:
 
Maitolava Muuntamo Kauppa 4. Aittaosasto 20. Halli 29. Torppa Rantapirtti 28. Riihi 32. Lava 19. Paja 5. Tuulimylly 6. Talli ja talliaitta 7. Luhtiaitta 8. Pihlajamäen talo 9. Vaateaitta 35. Lottamuseo 11.Navetta 12.Lammasnavetta 10. Tuumala 17. Halkoliiteri ja traktorisuoja 18. Peltolato 16. Pieni savusauna 15. Iso savusauna 13. Kuivaamo 14. Perunakellari 27. Pettulato 26. Avosuoja 30. Varasto 31. Niittysauna Metsäaitta 22. Metsätalli 21. Varasto ja puucee 24. Tervavene 34. Ruokailusuojat 33. Taidekumpu 36. Niittypirtti, kahvila ja info 25. Avosuoja
Kuva: Paavo Makkosen alkuperäispiirroksesta muokattu
1. Maitolava
2. Muuntamo
3. Kauppa
4.a. Särvinaitta
b. Jyväaitta
c. Kekkos-aitta
d. Neuvonta-aitta
5. Tuulimylly
6. Talli ja talliaitta
7. Luhtiaitta
8. Pihlajamäen talo
9. Vaateaitta
10. Tuumala:
maatalouneuvojan toimisto
ja maitohuone
11. Navetta
12. Lammasnavetta
13. Kuivaamo
14. Perunakellari
15. Iso savusauna
16. Pieni savusauna
17. Halkoliiteri
18. Peltolato
19. Paja
20. Halli
21. Varasto ja puucee
22. Metsätalli
23. Metsäaitta
24. Tervavene ja talas
25. Avosuoja
26. Avosuoja
27. Pettulato
28. Riihi
29. Torppa Rantapirtti
30. Varasto
31. Niittysauna
32. Lava
33. Taide-Kumpu
34. Ruokailukatokset
35. Pikku-Kumpu:
Suojeluskunta-, Lotta-, ja
Säästöpankkimuseo
36. Niittypirtti

Allaoleva teksti on suurimmaksi osaksi kopioitu Elettiinpä ennenkin, talonpoikaiskulttuuria Riihipihassa- hankkeen julkaisemasta Riihipiha-museoalue -opasvihkosesta 2005. Valokuvat: Timo Saarela ja Anna Korhonen

1. Maitolava

Meijeritoimintaa on Vuolijoella harjoitettu jo vuodesta 1910 lähtien, jolloin Vuottolahteen perustettiin osuusmeijeri. Kirkonkylän osuusmeijeri perustettiin nykyisen kunnanviraston paikalle pari vuotta myöhemmin. Maidon autokuljetukset Kajaanin meijeriin aloitettiin lokakuussa 1939. Maitolavojen rakentaminen alkoi sotien jälkeen. Riihipihan maitolava on siirretty Vuolijoen Käkilahdesta, jossa se on ollut Maijalan taloryhmän yhteisessä käytössä noin 1950-1985.

Maitolava

 

 

 

2. Muuntamo

Muuntamo vuodelta 1949 on Kainuun Sähkö Oy:n lahjoittama ja siirtämä Kajaanin Koutaniemen kylästä. Sisällä on muuntaja, johon korkeajännitevirta tuli ja josta jakeluvirtajohdot lähtivät ulos

Muuntamo

3. Kauppa

Vanhoja, käyttämättömiä myyntiartikkeleita on kerätty kauppamuseoon, joka on vanha saunarakennus Vuolijoen vanhasta pappilasta. Sen ovat rakentaneet vuonna 1945 Veikko Määttä ja Eino Haataja.

Tällaisia pieniä, yksityisen omistamia kyläkauppoja saattoi olla samalla kylällä kolmekin, sillä kaupan piti olla kävely- tai polkupyörämatkan päässä taloista. Kauppa saattoi sijaita aitassa tai kamarissa, ja se oli jokseenkin aina auki. Saattoipa kauppiasrouva saada reumatisminkin seistessään talvella kylmässä aitassa. Kauppamuseon tarvikelistalta puuttuu ainoastaan karbidi, sillä "tukkuri" ei ole pystynyt sitä toimittamaan. -IA

Kauppamuseoon on koottu esineitä, jollaisia on ollut myynnissä kyläkaupoissa. Vanhimpia ovat viralliset postikortit keisarivallan ajalta. Sota- ja säännöstelyajasta muistuttavat kahvinvastike, puupohjaiset paperikengät ja päämajan intendentin luvalla myytävät tupakkiaskit. Sodan jälkeisestä noususta ja olympiahuumasta kertoo vuoden 1952 Olympiakahvi, jonka myyntituotosta osa käytettiin olympialaisten järjestämiseen.

 

Riihipihan isäntä Iikka Alasalmi esittelee kauppamuseon tavaroita


Kauppamuseon monet artikkelit on saatu lahjoituksena. Ovensuussa on esillä hevostavaraa Vuottolahden Kemppaisen kaupan jäämistöstä. Maatalouden tarvikkeisiin kuuluvat niin syöpäläisten torjunta-aineet kuin hevosenkenkänaulatkin. Alkuperäispakkauksessa oleva käyttämätön separaattori on Kytökosken kyläkaupasta Vuolijoelta. Moniko muistaa takapöydällä olevat mustareunaiset hautajaiskutsukirjeet, jollaiset olivat maaseudulla käytössä vielä pitkään sotien jälkeenkin?

Vanhaa aikaa kuvaa myös toppasokerin hienonnin, jonka avulla sokeritoppa jaettiin, jos asiakas ei halunnut ostaa koko toppaa kerralla. Monet yksityiset ovat lahjoittaneet esineitä tähän kokoelmaan. Vuolijoen Palakaupasta saatiin nappikokoelma, jossa on niin "kätilönnappeja" kuin miesten takinnappejakin.

 

 

Kauppa

4. a) Särvinaitta b) Jyväaitta c) Kekkos-aitta d) Neuvonta-aitta


Riihipihan aittaosastossa on neljä aittaa. Aittoja oli maalaistaloissa tarpeen mukaan ja aittarivistö oli sijoitettu pihatien varteen, jossa kuorma oli helppo lastata ja purkaa. Järvenrantatalossa oli aitta usein rantaan menevän tien varressa. Jos aitasta otettiin jotakin, voitiin se kätevästi veneellä lähettää eteenpäin.

Aittaosaston ensimmäinen on 4.a, Särvinaitta. Siinä on esillä suolattujen elintarvikkeiden säilytyksen sekä kalastukseen liittyvää esineistöä, kuten iso merta ja pieniä matikkarysiä sekä kalanelikot. Vuolijoella lähes joka talossa oli joitakin kalastusvälineitä, koska talot sijaitsivat lähellä jokia tai Oulujärveä. Saaresmäen taloistakin tultiin syksyllä muikunpyyntiaikaan Oulujärven rannalle kalaa pyytämään. Sekä kala että syksyllä teurastettu ja suolattu liha säilytettiin puuastioissa särvinaitassa seuraavaan kesään asti.

4.b Jyväaitta on siirretty Vuottolahdesta Haatajan talosta vuonna 1994. Se on rakennettu vuonna 1838. Viljahinkalot ja portaat on Riihipihassa rakennettu vanhan mallin mukaan. Maasepän takoma lukko ja siihen kuuluva avain sen sijaan ovat alkuperäisiä. Rakennuksessa on esillä erilaisia kruunattuja mittoja. Iso mitta on hehto eli 100 litraa. Yleensä maalaistalossa on ollut 5 litran mitta, kappa. Isot mitat ovat olleet Vuolijoen manttaalikunnan lainajyvästössä mittoina. Puulapiolla eli jyvälapiolla on jyviä hämmennetty ja siirrelty hinkalossa.

Kolmantena on 4.c Kekkos-aitta. Se on kuulunut Urho ja Sylvi Kekkoselle, jotka asuivat ja viljelivät Vuolijoen Ojanperällä Hinan tilaa v. 1940-45. Alakerrassa on kaksi pientä, hirrestä veistettyä ja salvostekniikalla koottua hinkaloa, jotka ovat veistotaidon näytteinä arvokkaat. Ne ovat kokonaan irti ulkoseinästä. Jyvät säilyvät niissä sekoittumatta toisiinsa ja kuivina, koska ulkoseinästä ei pääse kovallakaan tuulella vetta tai lunta sisälle. Siksi aitta soveltuukin oikein hyvin siemenviljan säilytykseen.

”Amalia näkee pirtin ikkunasta, kun Antti ajaa kuormia aitan ovelle. Antti on ikäisekseen vahva, äiti tietää, mutta eihän pojalla vielä miehen voimia ole.. - Amalian ajatus kulkee arvailuissa. Selviääkö poika urakastaan? … - Helpotuksen ja kiitollisuuden tuntein ristii Amalia kätensä kun vilja on aitassa ja Antti nukkuu omassa vuoteessaan. Silmät kyynelten sumentamina katsoo äiti poikaansa. Antti nukkuu hievahtamatta, kasvot kelmeinä, suu raollaan, hikipisaroita orastavilla viiksillä. ” Sylvi Kekkonen, Amalia. Otava 1958.

4.d Neuvonta-aitan on lahjoittanut Kainuun Maaseutukeskus, ja se on siirretty Kajaanin Jormuan kylältä v. 1997. Aittaan on koottu kotitalousneuvontaan liittyvää esineistöä. Kotitalousneuvojat toivat maaseudulle tietoa työtä helpottavista uutuuksista, kuten pyöritettävästä pesukoneesta pyykkilaudan tilalle ja mankelista kauluulaudan sijaan. Täkkien tikkaaminen sujui helpommin tikkitoolin avulla. Aitan keskellä seisoo Lounais-Suomesta tuotu siipikarjanmunien hautomalaite ”Teppo”.

Aittaosasto

Käsin kammettava pesukone

5. Tuulimylly

Riihipihan tuulimylly on varvas- eli jalkamylly. Tuulimyllyjen yleistyminen 1800-luvulla helpotti huomattavasti suurempien viljamäärien jauhamista.

Tuulimylly oli palvellut Kuusirannalla Kankaan talossa, mistä se sotien jälkeen oli siirretty aitaksi Ylänteen taloon. Tuulimylly koottiin nykyiselle paikalleen Riihipihassa vuonna 1994, jolloin uusittiin jalusta, siivet ja ”koneisto” jotka oli poistettu tuulimyllyn toimiessa aittana. Myllyn yläkiveä pyörittävä pystyakseli on Karjalan talon tuulimyllystä. Riihipihan tuulimyllyä voidaan kääntää tuulen mukaan.

Rusalan vanhaisäntä Lauri Haataja on muistellut poikasena kuulleensa, kuinka miehet tuulen kääntyessä huusivat: Mylly keäntämään, myllyö keäntämään!” Tuulen suunnat ja vireet piti ottaa talteen, että mylly olisi pystynyt pyörittämään mahdollisimman paljon. Tuulimyllyjä on ollut Vuolijoella ainakin Haapalssa ja Penttilässä, josta Myllypelto-niminen talo on erotettu. Sitten on ollut tämä Kankaan mylly ja Kuusirannan Apajassakin mylly. Erkii Huusko muistaa, että Apajassa höylättiin kattopäreitä tuulimyllyyn liitetyllä pärehöylällä. Hän oli poikasena seuraamassa höyläämistä. Kun tuulimyllyn voima ei riittänyt, sattui terä tarttumaan kiinni johonkin päreeseen. Erkkiä oli pyydetty vähän nykäisemään siivestä. Hän teki niin, mutta ei arvannut heti siirtyä syrjään, ja seuraava siipi tuli ja löi häntä päähän sillä tavalla, että oli lääkärireissu edessä. Vuolijoella ei ollut lääkäriä eikä linja-autoja kulkenut, niin piti lähteä hevosella ja paukkukärryillä Kajaaniin tuo 45 kilometrin matka. Mutta Erkistä kasvoi silti vielä vahva mies ja sotaveteraani. -IA

Myllynkivet

Tuulimylly

Sisäkuvaa tuulimyllystä

6. Talli ja Talliaitta

Kaksikerroksinen rakennus on peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, ja se on siirretty Sotkamon Jormaskylältä Hiljasen tilalta v. 1992. Tallissa on tilat kahdelle hevoselle. Talliaitta toimii ns. sähköaittana, jonne on koottu ensimmäisiä Kainuun koti- ja maatalouden sähköesineitä. Aikoinaan aitassa on yövytty.

Talli

Länget

7. Luhtiaitta

Kaksikerroksinen luhtiaitta on koottu seitsemän eri rakennuksen hirsistä nykyiselle paikalleen. Sen alaosassa on naisten ja miesten käyttämiä työvälineitä. Jauhoaitta sisältää viljan käsittelyyn liittyviä esineitä. Yläkerrassa on tyttöjen nukkuma-aittoja. Luhtiaitta on tarkka kopio Ristijärven Pyhäkylällä Haaviston tilalla olevasta Martti Heikkisen aitasta.

Naisten aittaan on koottu monenlaisia käsityövälineitä. Villaa karstatessa oli avuksi jämerä karstauspenkki, sekä pienet karstat hahtuvien tekoon, joita rukilla kehrättiin langoiksi. Pieniä pellavaharjoja käytettiin pellavan viimeistelyyn loukutuksen, lihtauksen sekä häkilöinnin jälkeen.

Harvinaisen rullatuolin rullat ovat käsin vuoltuja, eivät sorvattuja. Rulliin koottiin villa-, hamppu- tai pellavalangat, jotka kankaan lointa luotaessa juoksivat luomalastan läpi monenlta rullalta yhtä aikaa. Lattialla seisovaan luomapuuhun kiinnitettiin rullilta tulevat langat. Emäntä pyöritti luomapuuta toisella kädellä ja toisella piti luomalastaa, hyppysissään langat. Kun oli tarpeeksi loimilankaa luotu, emäntä laittoi lankojen järjestyksen alhaalla ja ylhäällä ns. tiuhtalangalla. Valmis kankaanloimi, likaksi sanottu, irrotettiin luomapuusta ylhäältä alkaen.

Muita välineitä aitassa on mm. Sylvi Kekkosen käyttämä mankeli Hinan tilalta. Aitan ovensuussa on perunajauhomylly: laite, jolla perunajauhoa tehtiin kuorituista perunoista. Myllyä pyörittämällä saatiin mäskiä, joka huuhdeltiin useaan kertaan. Siitä erottunut tärkkelys kuivattiin ja säilytettiin kangaspusseissa.

Miesten aitassa on nähtävänä miesten työvälineitä. Miesten aitan arvokkain esine on Kalle Sivosen rakentama ja käyttämä sorvi Honkamäen talosta. Sorvilla on v. 1905-1906 sorvattu kaikki Vuolijoen kirkon sisällä olevat sorvatut pylväät. Sorvin lähettyvillä on erilaisia eläinten metsästyksessä käytettyjä aseita kuten sudenraudat, joiden perässä on karttu, jottei kettu päässyt pitkälle karkuun. Nurkassa seisoo myös ketunpyyntiväline käpälälauta. Kettu tavoitteli kärkeen laitettua lihapalaa, jäi kiinni ja joutui roikkumaan, kunnes metsämies haki saaliin pois.

Pöydällä on pumppumestarin työvälineitä. Ensin pumpunteossa pumpun rungon läpi porattiin pieni reikä, jota suurentamalla saatiin sopimaan pumpun mäntä, jolla vettä nostettiin. Kaivosta saatiin pumpun avulla vettä navettaan karjalle. Navettaan johdettiin pienireikäisiä puuputkia myöten kaivosta vettä, jolloin tukkien päät yhdistettiin päittäin tiiviisti.

Ennen vanhaan talossa oli oltava kolme varaa: Ensimmäiseksi piti olla vuoden vara että oli syömäviljaa ja siemeniä vähintään vuodeksi. Toinen vara piti olla vieraanvara eli oli varaa vieraalle tarjota puolinen tai illallinen. Jos joku nälissään tuli, sai talosta henkipitimikseen jotakin. Kolmas vara, mikä talossa piti olla, oli hirsivara. Hirsivara on työväline,jolla piirretään kahden päällekkäin asetetun hirren väliin niin, että alemman hirren päällä kulkee vara, joka piirtää ylempään rannun. Kun rantua myöten veistetään ja pudotetaan hirsi alemman päälle, tulee liitoksesta tiivis, eikä hirsi kemua eli keiku. Ne on ne kolme varaa, jotka talossa pitää olla, silloin homma pyörii. -IA

Jauhoaitassa on esillä jyvien jauhamiseen käytetyt käsikivet, joita käsivoimin pyöritettiin. Kerralla ei saatu kovin suuria määriä jyviä jauhettua tällä kotitarvemyllyllä. Kainuussa on sanonta ”emännät levätessään jauhoivat” eli silloin, kun talon muilta töiltä ennättivät. Tuulimyllyjen yleistyessä 1800-luvulla luonnollisesti väheni käsikivillä jauhaminen.

Aitassa on jauho- ja kalja-astioiden lisäksi suuri puolukkasaavi jossa puolukat survottiin ja säilytettiin. Jauhopöly ei haitannut puolukkasurvosta. Hiirien ja rottien varalta rakennettiin erilaisia liskuja, joita on kaksi esillä: suurempi rottia varten ja pienempi hiirien tappamiseen. Aittaan on sijoitettu myös vanha hunajalinko.

Luhtiaitta

Yläkertaan johtavat taidokkaasti yhdestä hirrestä sorvatut rappuset

 

8. Pihlajamäen talo

Vanha päärakennus on Pihlajamäen talo Sotkamosta Korholanmäen kylästä 1800-1900-lukujen vaihteesta. Talo oli keskivertokokoisen kainuulaisen tilan päärakennus. Talon malli on ollut samanlainen Vuolijoellakin eli pirtti ja kamarit päädyissä, ja keskellä eteinen ja keittiö. Vahan päärakennuksen lattian alla ei ole ollut minkäänlaista eristettä, ja pirtti on ollut talvella hyvin kylmä.

Rukki kuului jokaisen talonpoikaispirtin kalustoon. Talossa on myös Myllypellon emännän Mandi Karjalaisen aikoinaan käyttämä taidokas rukki.

Pirtin pöytä, muutama penkki sekä ikkunoiden vesikourut ovat talon alkuperäisiä, talokaupan mukana tulleita. Riihipihassa rakennus on sisustettu vanhoilla asumiseen ja puhdetöihin tarvittavilla esineillä. Pirtissä on esillä suutarin tarvikkeita ja kangaspuut. Keittiössä on taloustavaroita ja höyläpenkillä enemmän työkaluja kuin tavallisesti, mutta kaikki ovat yleisesti käytettyjä esineitä. Tuvassa on myös lasten puisia leluja: keinuhevonen ja nukkekoti.

Pihlajamäen talon poikien kertomaa: Ainahan joka talossa lapset telmivät eli kaiskavat tai räiskävät, kuten Kainuussa sanotaan, niin hekin olivat kerran sitten rajusti leikkineet siinä. Oli poika heittänyt toista jollakin kovalla esineellä ja kun tämä väisti, oli se mennyt ikkunasta läpi. Isä havahti sen, ja kun pojat yrittivät karkuun kartanolle, niin pirtinovella kerkesi isä vähän heitä komentamaan. Sitten joutui isä lähtemään Kajaanista uusia ikkunoita etsimään talvipakkasella. Siinä kun oli iso pirtti eikä muuta huvia lapsille, niin lapsethan vimmasivat sitten keskenänsä kotona. -IA

Isännän ja emännän kamarissa on taidokkaat vaate- ja käsityökirstut. Alun perin kamarissa on ollut ehkä vain yksi piironki. Toinen kamari oli talon vieraskamari, jonka piirongista löytyy talon kirjallisuus. Molemmissa kamareissa oli alun perin uunit, joita ei museokäyttöön ole rakennettu.

Pihlajamäen talo

 

9. Vaateaitta

Pikkuinen vaateaitta on rakennettu museoalueelle vanhan mallin mukaan. Sitä voi käyttää talvella kesävaatteiden säilytykseen ja kesällä nukkuma-, vaate- tai morsiusaittana.

10. Tuumala: maatalousneuvojan toimisto ja maitohuone

Maatalousneuvojan toimisto ja maitohuone sijaitsevat Tuumalassa, joka on kauppapihan lisärakennus Vuolijoen kirkonkylältä. Maatalousneuvojan toimisto on sisustettu myös poikamiesneuvojan asunnoksi, ja se esittelee maatalousneuvontatyön esineistöä ja historiaa neuvonnan satavuotistaipaleelta. Esineistä huomattava osa on sotkamolaisen maatalousneuvoja Nikke Korhosen jäämistöstä. Kaapissa on esillä vanhoja maanviljelykseen ja karjanhoitoon liittyviä kirjoja lähes sadan vuoden ajalta.

Maatalousneuvontatyöllä oli suuri merkitys tilojen tehokkuuden kehittämisessä. Neuvojat neuvoivat ja auttoivat kaikissa maanviljelykseen liittyvissä työ- ja uudistamisaskareissa. Vanha polkupyörä on muistutuksena siitä, että neuvoja kulki pyörällä tilalta tilalle pitämässä kursseja. AIV-rehun käyttö mullisti karjanhoitoa sodan jälkeen Vuolijoellakin samoin kuin neuvojien tekemät karjanruokintasuunnitelmat. Toimivien salaojien suunnittelu sekä peltoviljelyn uusien menetelmien opettaminen olivat myös neuvojien vastuullista ja ammattitaitoa kysyvää työtä. Neuvoja järjesti myös raveja, joista oli sekä huvia että hyötyä maaseudun ihmisille.

Maatalousneuvojan tarvikkeita

Tavallisesti tupailtoihin tuli sekä maatalousneuvoja että koneneuvoja. Alun perin maatalousneuvoja neuvoi: ”Älkää nyt kaikilla rahoilla ostako koneita, vaan salaojittakaa myös peltoja” Isännät ostivat kuitenkin isoja koneita, mutta huomasivat, ettei niillä voi pienillä pelloilla työskennellä. Siten tuli kiertoliike ja isäntien oli kuitenkin tehtävä salaojia. Salaojietus siis yleistyi rinta rinnan konekannan suurentuessa. Vuolijoen ensimmäiset salaojitukset suunniteltiin 1967. Ensimmäisenä salaojitettiin Penttilän, Myllylän ja Myllypellon pellot. Riihipihan alueen peltomaan salaojitus tehtiin 5 vuotta myöhemmin. -IA

Maatalousneuvonnan kanssa rinnakkaista oli naisten neuvontatyö, jota harjoitti Maa- ja Kotitalousnaisten piirikeskuksen kotitalousneuvoja. Nähtävänä on tässä neuvontatyössä käytettyjä esineitä sekä naisten järjestöpuvut. Naisille neuvottiin niin saippuan valmistamista kuin syöpäläisten torjuntaa. Jatkosodan aikana maatalousnaisten työ korostui, kun naiset vastasivat yksin tilojen pidosta. Tällöin järjestettiin niin vanhasta uutta -kursseja kuin seppeleentekokursseja sankarihautajaisia varten. Tarkastuskarjakot toimivat miesten piirin eli Maanviljelysseuran alaisina.

Esillä on myös Vuolijoen Urheilijat ry:n sekä Vuolijoen Nuorisoseura ry:n omaisuutta kaapeissa. Monet maatalousneuvojat olivat joko puheenjohtajia tai sihteereitä kylänsä urheiluseurassa tai nuorisoseurassa. Huoneen lokerikko on palvellut neuvontatyön helpottajana sekä Kajaanin Maanviljelyseurassa että Paltamon maatalousneuvoja Veikko Leinosen käytössä.

Maitohuoneeseen on koottu maidon käsittelyyn liittyviä puisia ja metallisia astioita ja välineitä. Esillä on vanhoja voikirnuja ja puisia kuljetusastioita, kuten piimäleili ja purakka. Jäätelökoneella tehtiin jäätelöä kermasta ja sokerista.

Nurkassa olevalla alkuperäisellä maitohyllyllä emäntä säilytti pyttyjä yhden lypsyerän tarpeisiin. Niissä lämmin maito kohotettiin ja pintaan noussut rasva kuorittiin puukapustalla niin, että kurri jäi jäljelle. Lattialla seisovat separaattorit mullistivatkin taloissa maidon käsittelyä. Suurin separaattori on Vuolijoen meijeristä.

Isossa kirnussa on vauhtipyörä päällä. Kirnu on kirkonkylän Penttilästä, josta Matti Karjalainen on kertonut seuraavaa: Äiti oli koonnut pyörän päälle kananmunia, ja poikaset olivat pyöräyttäneet sille vauhtia. Kaikki munat lensivät siitä lattialle, ja äiti oli kovasti hermostunut siitä. -IA

Maitohuoneessa on esillä myös tarkastuskarjakon tarvitsemia välineitä, joiden avulla kiertävä karjantarkkailija määritti maidon rasvapitoisuuden.

Kirnuja maitohuoneesta

Vaateaitta

Tuumala: maatalousneuvojan toimisto ja maitohuone

Maatalousneuvojan toimistosta

Maitohuoneesta

11. Navetta

Navetta on siirretty Vuolijoelta Paavolan tilalta vuonna 1994. Siihen on rakennettu viisi lehmän partta ja karsinat vasikoille tai sioille. Tämänkokoinen navetta on ollut Kainuussa tyypillinen: emäntä on hoitanut pientä karjaa isännän ollessa savottatöissä. Navetassa on käytetty uunia, jota lämmittämällä on saatu kuumaa vettä ja eläimille lisälämpöä talvella. Tämänkokoisen karjan hoito ei vaatinut kuin poikkeustapauksissa apuväkeä taloon.

Riihipihalla navettaan on rakennettu navettalato, jossa on esillä mm. olkisilppurit, joilla kuivikkeita saatiin eläinten alle parteen. Olkisilpun syöttäminen lehmille ja hevosille on ollut myös tavallista. Vinttikaivo on tehty tälle paikalle v. 1996.

12. Lammasnavetta on siirretty Ristijärveltä v. 1995. Alun perin se on toiminut eläkeläisukin lehminavettana.

Lammasnavetta

Navettarakennus

Saunaniemi

 

13. Kuivaamo on ollut alun perin aittana Vuolijoella Kuusirannan Nurkkalassa. Rakennukseen on sijoitettu Itärannalta tuotu laatikkokuivaaja vuodelta 1949.

 

14. Perunakellari rakennettiin tälle paikalle v. 1996. Kellarin laipiokivi on Käkisaaresta ja 2x2m suuruinen. Maalaistalossa maitoastiat ja voipaketit säilytettiin kellarissa tai kaivossa.

 

15. Iso savusauna on rakennettu tälle paikalle esittelyä ja saunomista varten. Kainuulainen perinteinen savusauna on ollut sisäänlämpiävä.

16. Pieni savusauna on eläkeläisukin pihapiiristä Vuolijoen Kuusirannalta

17. Halkoliiteri ja traktorisuoja

18. Peltolato

Työpiha


19. Paja
Paja on Sotkamon Pohjavaaran Iivonlahden talosta, ja se on aikoinaan kärsinyt tulipalosta. Paja sisältää melko täydellisen kokoelman vuolijokelaisten seppien työvälineitä, joilla voisi vieläkin tehdä kaikkia sepän töitä. Noin puolet esineistöstä on Olli Kovalaisen pajasta ja toinen puoli on Pekka Niskasen pajasta. Palkeilla, jotka sijaitsevat ovesta vasemmalla, säädeltiin tulen liekkiä painamalla ilmaa. Sepän työt ajoittuivat usein kevääseen, jolloin maalaistaloissa tarkistettiin kesätyövälineiden kunto.

Tarina Saaresmäen sepästä: Monissa taloissa oli oma paja, mutta ei seppää. Talonväki pystyi jotakin itse takomaan, mutta ei vaativampaa, kuten viikatteen kallitsemista. Ammattiseppä kiersi taloissa ja teki näitä sepän töitä. Seppä takoi viikatteet ja kallihti kirveet, teroitti auran terät ja raudoitti rekiä. Ja kun sepän työ oli raskasta, niin piti olla hyvä rahteerinkeri eli hyvä ruokahuolto. Kerran sattui sitten, että Saaresmäestä seppä Paavo Haataja oli käynyt täällä kirkonkylällä jossakin talossa takomassa. Siellä oli pöytään tuotu kuorittua maitoa eli kurria. Jotenkin sillä oli ollut sellainen vaikutus, ettei viikatteista tullut oikein teräviä. Isäntä oli vienyt ne loppukesästä sepälle uudestaan kallittavaksi ja sanonut, että ei näihin oikein osunut se terä silloin keväällä, niin seppä oli sanonut vain rauhallisesti, että " ne on kurriin karkaistu". Nähtävästi niistä olisi tullut terävämmät, jos ne olisi karkaistu täysmaitoon. Se karkaisu on tärkein työvaihe. Kun terä on parhailleen kova ja parhailleen pehmyt, niin sitä kesti liipata eli terottaa. Karkaisu on siis sepän taidon mittari, sillä joko saatiin hyvästi leikkaava viikate tai ei saatu. -IA-

Paja

 

 

20. Halli


Halliin on koottu mm. hevoskäyttöisiä maanmuokkausvälineitä, kuljetuskalustoa sekä laitteita maatalouden koneellistumisen alkuvaiheesta.
Vanhimmat pellonmuokkausvälineet on sijoitettu oletetussa ikäjärjestyksessä takaseinustalle. Vanhinta esineistöä kuvaa risukarhi, joka on valmistettu Kuhmossa vanhan mallin mukaisesti. Seuraavana on niittaamalla tehty piikkikarhi ja sen jälkeen mutterilla koottuja piikkikarheja. Kun siirryttiin savikko- ja mutamaille, tarvittiin pyörivät äkeet. Kangaspelloille riitti piikkikarhi. Puimakoneiden vieressä on yhden hevosen vedettävä sänkiaura ja kaksi kahdella hevosella vedettävää välttiä eli kääntöauraa. Seinällä roikkuu näytöskappale härkäaurasta, jollaista ei liene Vuolijoella käytetty.

Pieni reki on kipikka. Sitä talonpoika käytti nuoren varsan opetukseen sekä rekimatkaan, kun kuormaa ei ollut mukana. Yksinkertaiset kiesikärryt eli talonpojan paremmat rattaat ovat Pohjois-Karjalasta. Kaksiakselinen kärry eli trillat on saatu lahjoituksena Paltamosta Mieslahden opistolta. Ne ovat olleet käytössä Paltaniemen kirkkoherroilla.

Ylähyllyllä on toisella seinällä korjattuja kirkkorekiä ja vastakkaisella seinällä kainuulaisia savottarekiä. Niillä on tuotu puukuormia metsästä tällä runsaslumisella alueella. Pitkä jalas sujauttelee paremmin Kainuun metsissä. Reen jalaksen päällä on pieni teline eli pankko. Avosuojassa metsäosastolla on myös Hämeestä tuotuja pienempiä rekiä, joilla on ajettu vähälumisemmilla ja kivikkoisilla seuduilla.

Keskellä hallia on ryhmä esineitä, jotka kuvastavat viljanpuinnin kehitysaskeleita. Käsivarstoilla hakattiin jyviä irti tähkistä riihessä puitaessa. Varstan irto-osan piti osua lappeellaan viljalyhteeseen. Myös ristikonmuotoinen ruumenseula ja ovaalinmuotoinen, haapaviiluinen pohdin kuuluivat varhaisimpiin jyvänerottelu- ja puhdistusvälineisiin.

Käsikäyttöisen puimakoneen avulla voitiin vihdoin siirtyä riihen oven ulkopuolelle riipimään jyviä, jolloin työ nopeutui ja helpottui.

Koneiden kehityksestä kertovat keskellä seisovat kaksi puimakonetta, ryskyä eli murtajaa. Konekanta kehittyi pienistä kohti suuria ja suurempitehoisia koneita, joiden avulla päivän puintimäärä saatiin moninkertaistettua. Viljelijästä tuntuikin uskomattomalta, miten paljon päivässä pystyi koneella puimaan! Myöhemmin käyttöön tuli myös hevosvetoinen elonleikkuukone. Näiden koneiden jälkeen tulivat käyttöön hinattavat ja itse kulkevat leikkuupuimurit. Harvinaisempi kone hallissa on apilanhankaaja, jolla apilankukintoihin kiinni jääneet siemenet saatiin irrotettua talteen kylvöä varten. Hallin ulkoseinustalla on myös esillä konevoimaa. Heti oven vieressä sijaitsee entisöity moottorikäyttöinen silppukone. Samalla seinällä on kolme maamoottoria eli voimakonetta, polttomoottoreita, jotka kävivät moottoripetrolilla. Niillä pyöritettiin puimakonetta, pärehöylää ja silppukonetta. Ranskalaisessa ja suomalaisessa mallissa on sytytystulppa. Kolmas maamoottori on ns. kuulasytytysmoottori, jossa ei ole sytytystulppaa (kuten dieselmoottori). Koneita piti olla käytettävissä, jos talossa oli puimakone. Vuolijoen kirkonkylälläkin on ollut aluksi yksi yhteinen puimakone, jota kuljetettiin talosta taloon. Seuraavana kesänä talonkierros aloitettiin aina siitä talosta, missä edellisenä syksynä oli viimeksi puitu.

Seinällä on esillä nuotanpuolikas. Nuotta oli Vuolijoella yleensä kahden talon yhteinen. Nuotan kunnossapidosta oli vaivaa talojen väelle: yhteisomistuksessa korjausvastuu sekä hyöty eli saalis jaettiin kahtia. Kun kahden talon nuotanpuoliskot liitettiin yhteen, sanottiin sitä jamomiseksi. Vuolijoella kutsuttiinkin nuorisoseuralaisten kokoontumisia "jamojaisiksi".

Käsikäyttöinen puimakone

Peltojyrä

 

Metsäosasto:


Riihipihan metsäosastoon on koottu kokoelma metsän kasvattamiseen ja käyttämiseen liittyviä työvälineitä, kuljetuskalustoa, metsäntutkimukseen liittyviä esineitä, kirjallisuutta sekä metsätalouden opetusvälineistöä.

Perinteiseen tapaan metsää on käytetty metsästykseen, puita tervanpolttoon, rakennuksiin ja polttopuuksi sekä myös petun valmistukseen. Talonpoikaiskulttuurissa metsää on jalostettu kaskeamisen kautta viljelysmaaksi ja koloamisen sekä polton avulla tervaksi. Puutavarakaupan tulo 1900-luvulla on viimein tehostanut kainuulaista metsänkäyttöä ja tuonut vaurautta maakuntaan.

Metsäosastoon johdattavat puupinot. Kuivumassa on metrisiä koivuhalkoja odottamassa, että ne kuljetetaan talvella puolttopuiksi. Toiset pinot on koottu mäntypuista parkatuista eli kuorituista sulleista. Sullien annettiin kuivua kesän ajan, ja talvella ne vietiin reellä välivarastoon kuljetettavaksi Oulun tehtaalle paperinvalmistukseen. Metsäosaston alkupuolella sijaitseva 22. Metsätalli mukailee savottatallia.

Sulli-pölkyn pituus oli 183cm eli 6 jalkaa. Kajaaniyhtiö käytti puolipuhtaaksi valmistettua, kaksimetristä kuusipaperipuuta eli pölliä. Metsäaitan edessä on maassa uittopuomeja. Ne muodostivat veteen lasketuille puille aidan. Uittopuomissa on myös viimeksi käytössä ollut puomilenkki. Uittopuomeja saattoi yhdessä lautassa olla kymmeniä.

Mies tuli väsyneenä rannasta talolle päin ja totesi: "Rauta hiihti, rauta hiihti, itätormi paeno, en soanu rieskoa punnaan!"
rauta= ankkuri, ankkuri luisti
tormi=storm eli myrsky, myrsky tuli idästä
rieska= järvessä puomeilla erotettu puulautta
puna=tyyni
Myrskyssä lautta saattoi karata selälle ja hajota siellä.


23. Metsäaitta
Metsäaitassa on kokoelma metsän kasvattamiseen ja käyttämiseen liittyviä työvälineitä. Aittarakennus on siirretty Oulusta. Metsänomistajia neuvottiin, että älä polta arvopuuta eli myyntiin kelpaava puu oli lajiteltava ja laitettava myyntikuntoon ja itse poltettava vähempiarvoisia latvuksia. Mm. puun arvokkaamman osan mittaukseen käytettyjä välineitä on koottu Metsäaittaan.

Kirveet, sahat ja kuorintavälineet
Metsäaitasta löytyvät kainuulaisissa metsätöissä käytetyt kirveet, jännesahat eli pokasahat sekä justeerit. Esillä on myös käsikäyttöinen ketjusaha, jossa on samankaltainen hammastus kuin moottorisahassa. Tällaista ovat luultavasti käyttäneet kaukopartiomiehet painkoissa, joissa on ollut kaadettava äänettömästi puita.

Parkkuuraudalla parkattiin eli kuorittiin mäntypuista sullia toimitettavaksi Ouluyhtiölle. Tukit kuorittiin petkeleellä. Myös vetopetkeltä käytettiin kuorintatyökaluna. Aitassa esillä olevan käyttöasennossa on ollut säätövaraa.

Leimakirveet ja jakomiehen välineet
Aiemmin metsätöitä tehtiin enimmäkseen yksin. Vanhastaan omistaja kävi merkitsemässä kaadettavat puut tai hakkuumies itse katkoi tukit sopivan mittaisiksi.

Puutavarayhtiön hakkuut perustuivat aluksi määrämittahakkuisiin: työnjohtaja tai metsälautakunnan edustaja kävi merkitsemässä kaadettavat puut. Leimaus suoritettiin elokuulta lumentuloon kuluvana aikana. Puun kaarnasta veistettiin pala pois ja kohtaan iskettiin leimakirveellä merkki. Puun juureen tehtiin sama merkki. Metsuri ei saanut valita kaadettavia puita vaan hakkasi vain merkityt puut.

Jakomiehen välineellä jakaja mittasi kaadetusta rungosta katkaistavien tukkien pituudet. Erilaisia mittoja käytettiin myös pystyssä seisovan puun tai vedessä olevan puun mittaamiseen. Kaadettujen, kasattujen tukkien päihin lyötiin puutavarayhtiön leima.

Metsäaitta

 

Taimituotantoa
Metsänparannukseen on liittynyt puulajikkeiden kehittäminen taimien ja siementen keruun avulla. Aitan kokoelmissa on kävynkerääjiä eli poimureita, joihin liitetyn pitkän puuvarren avulla onkerätty käpyjä suoraan puusta. Esillä on myös luonnontaimen nostaja, jonka metallisten pihtien avulla on saatu nostettua taimi juuripaakkuineen.

Metsäkämpällä
Työnjohtajat veivät metsätyömaille kirjakaappeja, joista sai lainata kirjoja. Esillä on Kainulan kansalaisopiston setlementtityön kaappeja. Museossa niihin on kerätty metsäntutkimuksen ja -kasvatuksen historiaa, matrikkeleita sekä romaaneja. Pöydillä on myös metsäaiheisia lehtiä ja oppaita. Kun 1950-luvulla alettiin käyttää moottorisahoja, tuli työmuodoksi vahinkovaaran takia parityö. Jos metsätyömaalla sattui loukkaantuminen, pyrittiin käyttämään kevyitä paareja. Renksuihin laitettiin riu'ut, joista kaksi miestä pystyi kantamaan loukkaantunutta.

Metsän monimuotoisuus
Aitassa on harvinaisia luonnon taideteoksia. Tällaiset Kustaa Vilkunan metsän kelloksi kutsumat kasvannaiset ovat todennäköisesti syntyneet siten, että kaarnaan on tehty viilto ja puu on hylkinyt haavaa kasvattamalla tervasta. Kahden viillon puu on ollut merkkinä palstojen kulmassa. Seinää vasten nojaava on majavan muotoilema. Kun majava tulee työssään häirityksi, siltä jää työ kesken, ja se aloittaa jyrsimisen eri kohdasta.


Metsänparannukseen liittyviä laitteita eri vuosikymmeniltä

Museon kokoelma sisältää Kainuun metsäkeskukselta tullutta metsänparannukseen liittyvää esineistöä, kuten laukaisulaitteita räjäytyksiin, vaaituskoneita kiikareineen sekä viivoituslaitteita kartanpiirtämiseen. Joukossa on melko uusia laitteita, jotka tietokoneistuminen on tehnyt tarpeettomiksi.

Riihipihan Metsäosaston esineistön suurimpia lahjoittajia ovat olleet Kainuun Metsäkeskus sekä UPM (Kajaani Oy)

24. Tervavene ja talas
Kesällä 2002 tervaveneen ja talaksen lahjoitti Kainuun Maa- ja Metsäsäätiö. Vene on rakennettu v. 1957 Suomussalmella.

" Kainuun Maa- ja Metsäsäätiö ja ProAgria Kainuu tervaperinteen asialla; neljätoista tervatynnyriä tervaveneen kyytiläisiksi

Kainuun Tervaskantopalkinto myös Rihipihan kävijöiden ihailtavaksi

Riihipihan museo sai tiistaina arvokkaan lisän kokoelmiinsa. Kainuun Maa- ja Metsäsäätiön asiamies Markku Karjalainen, ProAgria Kainuun projektipäällikkö Esa Heikkinen ja autonkuljettajana toiminut Tapani Leinonen olivat liikenteessä tervaperinteen asialla. Pakettiautoon oli lastattu aamulla neljätoista tervatynnyriä Melalahden varastosta. Tynnyrit on valmistettu vuonna 1957 ja Seppo Komulainen on kunnostanut ne vuonna 1998 Maaseutukeskuksen Tervaprojektin yhteydessä. Tynnyrit ovat olleet rekvisiittana useissa kainuulaisissa tapahtumissa, viimeksi Senaatintorilla Helsingissä. Nyt ne ovat pysyvästi yleisön nähtävänä historiallisessa ympäristössä Riihipihan tervaveneen kyytiläisinä. Museon isäntä Iikka Alasalmi ja Riihipiha -museon säätiön hallituksen varapuheenjohtaja Tero Huusko vastaanottivat tyytyväisinä lahjoituksen. Päivärinteen kahvipöydässä lyötiin kättä päälle ja luovutettiin mustaa valkoisella -dokumentti tynnyreiden omistajanvaihdoksesta uudelle haltijalle.

Samalla reissulla Esa Heikkinen toi Riihipihan kokoelmiin Kainuun Tervaskanto -veistoksen. Kuvanveistäjä Leo Karsikkaan teoksessa tervaskanto ja punainen graniitti symboloivat sitkeyttä ja kestävyyttä, jotka olivat viidentoista vuoden ajan kriteerit myös Tervaskanto-kunniamaininnan saaneille. Palkinnon myönsivät Kajaanin Kaupunkikeskustayhdistys ry, ProAgria Kainuu, Kajaanin kaupungin kulttuuritoimi, Kajaanin yrittäjät ja maakunnallinen edustus. Palkinnon saajat ovat tehneet pitkän päivätyön Kainuun elinkeinoelämän tai kulttuurin hyväksi. Vuonna 2010 Kainuun tervaskannoksi julistettiin Iikka Alasalmi, joten eiköhän juuri Riihipiha ole oikea paikka kiertopalkinnolle. Riihipihan Säästöpankkimuseon tiloissa, presidenttien muotokuvarivistön alla voi tutustua tarkemmin myös huomionosoituksen taustoihin ja palkinnonsaajien ansioihin. Esa Heikkinen oli yksi Tervaskantopalkinnon ideoijista vuonna 1999. ”Aika aikaansa kutakin” kommentoi Heikkinen huomioimiskäytännön päättymistä. -Vai ovatko tervaskannot loppuneet Kainuusta?

Tyhjinäkin tynnyrit kertovat tervan tarinaa

Katos ja sen suojassa komeileva tervavene ovat vuonna 2002 Kainuun Maa- ja Metsäsäätiön lahjoittamia. Ennestään veneen pohjalla oli kolme eri puolilta Vuolijokea löytynyttä tynnyriä. Vaikkei tiistaina tuoduissa eikä vanhemmissakaan tynnyreissä ole niiden arvokasta sisältöä, eivät ne tyhjyyttään kolise. Ne kertovat tarinaa 1600-luvulta alkaneesta ja 1800-luvulta 1900-luvun alkuvuosikymmenille kestäneestä Kainuuta vaurastuttaneesta tervanpoltosta ja tervakaupasta, mäntykankaiden tervahaudoilta lastauspaikkoihin ja vesistöjä pitkin Ouluun tapahtuneesta kuljetuksesta, ihailtavasta käsityötaidosta, veneiden kehittymisestä pitkiksi mataliksi, mutta kantaviksi ja monen kivisen kosken kestäväksi kuljetuskalustoksi.

Logistiikka vaati oman ammattikuntansa ja taitajansa tynnyrintekijöistä soutajiin, valtuutettuihin koskenlaskijoihin ja yhden maailman suurimman tervasataman, Oulun Tervahovin tarkastajiin ja lastaajiin.

Laivat oli puuta ja miehet oli rautaa

Kainuussa arvioidaan tehdyn tervakaupan huippuvuosikymmeninä (1860-1870) noin 80 000 tervatynnyriä vuodessa. Oulujoen vesistön reiteillä liikkui parhaimmillaan kolmatta tuhatta tervavenettä kolmen kesäkuukauden aikana. Uudelle tervalastille valmistettiin aina uudet kuljetusastiat. Taloissa oli omat tynnyrintekijät ja tynnyreillä tarkat tilavuus- ja rakentamisohjeet. Sanotaan, että tervatynnyri oli maailman ensimmäinen standardiastia, jonka mitta 48 kannua, 125 litraa, oli sama kaikkialla Euroopassa 1600-luvulta alkaen. Kainuussakin tynnyrit ”ruunattiin”, leimattiin ruunausraudalla puiseen astiaan sen tilavuus, vuosiluku ja ruunaajan, valtion virkamiehen numero. Tynnyrit päätyivät sisältönsä myötä 1800-luvulla siirtomaiden Englannin ja Hollannin varustamoille, joissa tervaa tarvittiin puulaivojen ja köysien suojaamiseen.

"Minkä teet, tee se tervan kanssa"

Tarvittiin tervaa toki kotimaassakin; reet, kärryt, veneet, köydet, työkalut ym. ulkona käytettävät tarve-esineet, sekä puiset että metalliesineet, tervattiin. Tervaa käytettiin antiseptisena aineena ihonhoitoon, droppina yskään ja muihin vaivoihin. Myös eläinten sorkkien ja ihovaivojen hoidossa tervalla oli tärkeä merkitys. Rakennusten puukatteet olivat tärkeä käyttökohde tervalle ja hyvin tervattuja paanukattoja on säilynyt satojen vuosien ajan. Nyt kun laivat ovat rautaa ja miehet hiiohoi, puunsuojan luvataan kestävän vain isältä pojalle. Tervaperinne näkyy vielä maastossa ja nimissä Vuolijoella on monta tunnettua tervahaudan paikkaa, kirkonkylällä esimerkiksi Tuomolan lähellä ja Oikotien varressa. Osa tervahaudoista on vieläkin maastossa havaittavissa ja niitä suojellaan metsänhoidon ja hakkuiden yhteydessä. Vanhemmat ihmiset muistavat tervanpolttoa varten kolotut petäjänrungot Vuolijoen metsissä. Vielä 1940-luvulla järjestettiin tervatynnyrikursseja.

Alueemme nimistössä on myös viitteitä tervaperinteestä; Tervaniemi, Hautaranta, Tervola. Terva kulkee sanonnoissakin; työ on yhtä tervanjuontia tai joku on kuin täi tervassa. Perimätieto kertoo, että Karjalan talon rannasta lähti kesässä kaksitoista lastia tervaa kohti Oulua. Tuliaisina tervansoutajat toivat taloon leivänjatkeen lisäksi pari emäntääkin Oulujokivarsilta. Tervaa poltetaan vielä jossain määrin museo- ja kotipolton ohella erilaisten tapahtumien yhteydessä eri puolilla Suomea, erityisesti Kainuussa. Useimmat näistä tapahtumista ovat pääasiassa kylätapahtumia, joissa tervahaudan sytyttämisen ja polton lisäksi järjestetään muutakin ohjelmaa. Kiinnostus tervaperinnettä kohtaan on viime aikoina lisääntynyt, minkä johdosta mm. perinteeseen liittyvää esineistöä ja työtapoja on alettu vaalia. Niin Vuolijoen Riihipihassakin. -MV-

(Kirjoitukseen on lainattu tekstiä kainuunterva.com -sivustolta. Sieltä voi katsoa lisää mielenkiintoista tervaperinnetietoa Kainuusta) "

Vuolijoki-lehti, 22.10.2015

Tervavene täydessä lastissa

Tervatynnyrin matka maailmalle palkkuilla alkoi hevosen vetämillä vaunuilla. Tynnyrin kumpaankin päähän oli pantu lauta eli palkkuukaplas, jonka keskellä oli oksa. Oksat sijoitettiin aisoihin kaiverrettuihin reikiin. Kuva Kalle Juntusen arkistosta.

25. ja 26. Avosuojat sisältävät sekä hevos- että traktoriajan työvälineitä. Savottarekiä eli parirekiä on useammassa suojassa museoalueella. Kuorman sitomiesessa käytettiin köysiä, joiden pituus oli jopa 15 syltä eli noin 30 metriä. Samassa suojassa on myös savotan varsitien jäädyttämisessä käytetyt reki ja iso vesisäiliö eli pasa.

 

27. Pettulato
Pettulato on 1920-luvulta. Se kertoo nälkätalvesta 1917-1918, jolloin tehtiin ravinnoksi pettuleipää siten, että männyn rungoista kuorittiin nilakerros, joka kuivattiin ja jauhettiin hätäleivän aineksiksi. Kun rungot olivat kuivuneet muutaman vuoden, niistä rakennettiin Vuolijoella useita latoja.

Riihipiha-museon kokoelma sai alkunsa tämän pettuladon säilyttämisestä. Nyt siinä säilytetään rekiä ja rattaita. Toisella reellä ajettiin puita lähimetsistä ja toisella lantaa pellolle. Nähtävillä on myös kesäaikana käytetyt lantarattaat sekä kiesit. Käsikäyttöisillä heinänpaalaajilla tehtiin suuria paaleja. Tällaisia paalaimia käytettiin esim. sota-aikana.

Silloin kun näitä pettulatoja Alasalmen veljekset Käkisaaresta ovat rakentaneet, niin naapureissa, jotka olivat pienempiin latoihin ja suoviin säilöneet heiniä, herätti kummastusta latojen iso koko. Huovilan Heikki oli sanonut, että "siellähän on lato kuin kirkko". Karppilan veljekset olivat saaneet Johannes-veljen mukana maamieskoulusta ohjeita, joiden mukaan alettiin viljellä kylvöheinää pellossa. He osasivat ajatella, että kohta talossa jo tarvitaan isompi lato. -IA-

Pettulato

Pellavaloukku

 

 

28. Riihi
Riihi on siirretty Sotkamon Korholanmäeltä. Sitä on käytetty puitavan viljan kuivaukseen sekä varstalla puintiin. Riiheen on koottu lisäksi pellavaloukku ja -lihta, joiden avulla käsivoimin saatiin pellavasta tai hampusta erotettua kova kuori. Jäljelle jäi hienoin kuitu, jota voitiin käyttää kankaiden valmistuksessa. Myös uudempiaikaisia viljan erottelijoita eli rusamasiinoita on esillä samoin kuin kaksi perunanlajittelijaa. Kaikki koneet toimivat lihasvoimalla.

Riihi

"Riihessä puinti

Riihi ahdettiin eli tuotiin viljalyhteet ylös parsille kuivumaan pystyyn seinää vasten, yksi parsi laitettiin eteen tueksi. Riihen uunia lämmitettiin ja annettiin lyhteiden kuivua 2-3 päivää. Lämmittäminen oli huolellista työtä tulipalovaaran vuoksi.

Ovensuureunasta päin alettiin purkaa lyhteitä: parsipuita siirtämällä lyhteet putosivat alas. Ensin lyhteitä hakattiin seinään niin, että osa jyvistä karisi. Lattia oli tampattu savella. Lyhteiden siteet aukaistiin puukolla ja lyhteet levitettiin kerrokseksi lattialle kahteen riviin tähkät vastakkain.
Kaksi tai neljä henkilöä pui varstalla eli hakkasi aukaistuja lyhteitä. Parit etenivät ovensuusta perälle päin. Lyhteet käänneltiin. Oljet vielä kopisteltiin ja tehtiin isoja nippuja eli kupoja, jotka vietiin ulos. Ruumenet kerättiin isoon vasuun viljojen päältä eli otettiin pois enimpiä roskia. Viljat seulottiin siten, että ne viskattiin seinää vasten, niin että jyvät tippuivat seinän viereen. Lopuksi pohtimella lepsuteltiin vähän kerrallaan, että syntyi ilmavirtaa ja eroteltiin roskat ja kevyet jyvät pois. Tästä jäi suomen kieleen sana pohtia, eli erotella pienet asiat suurista.

Tavallisesti rihelle lähdettiin aamuvarhaisella neljältä. Kun lattia oli puhdas, tuotiin pellolta uudet lyhteet ja taas ahdettiin. Puintipäivänä riihi oli vielä lämmin uusien lyhteiden kuvaamiseen.

Riihivaatteet olivat erikseen, koska puinti oli kuumaa ja hikistä hommaa. Miehillä olivat paita ja housut noessa ja hiessä. Riihi oli kuin savusauna, siellä ei ollut savupiippua, mutta seinissä oli savuluukut. Ovi pidettiin raollaan.

Riihikuiva jyvä oli makea, siinä oli savun maku." -SA-

"Jos talossa oli paljon tätä pohtimella puhdistettua viljaa, joka säilyi itävänä useamman vuoden ja joka oli äärettömän hyvä ruokaleivän aines, sanottin siellä olevan pääomaa. Nykyäänhän sitä puhutaan, että pääoma olisi rahaa tai osakkeita, vaan silloin oli tärkeää, että oli siemen ja leipä turvattuina vähintään kahdeksi, mieluummin useammaksi vuodeksi." -IA-

29. Torppa Rantapirtti

Torppa on palvellut Ristijärven Aittokosken kylässä eläkeläisparin asuntona 1930-1950-luvuilla. Torppa on siirretty Riihipihalle v.1995. Se on tyypillinen maaseudun työväestön ja torppareiden asunto, jossa on yksi lämmitettävä huone. Lautaeteinen toimii ruokakomerona, viljavarastona, halkoliiterinä ja vaatevarastona. Torpparit viljelivät talojen maalle raivaamiaan peltoja. Torppari maksoi kunnanveron ja papinmaksut itse, ja talo maksoi valtionverot. Torppa sijaitsi hieman syrjässä, jopa kilometrien päässä päätalosta. Tämä asunto on suunnilleen siinä kunnossa, kuin se alun perin on ollut. Uunissa on ylhäällä pidetty tulta ja alhaalla on ollut pohja ja tuhkat. Rakennuksen kalustukseen kuuluivat pöytä, penkit ja sänky. Rakennuksen nurkkaa on museoalueella korjattu, sillä katto oli vuotanut. Ikkunan edessä on esillä emännän tavaroita, kauluulauta eli mankeli sekä villakarstat. Pöydällä on suutarinveitsi ja kovelin haapioiden veistämistä varten. Astioina ovat pahkakuppi ja puulusikat.

30. Varastossa on esillä mm. metsäesineistöä, kiesit ja reki.

31. Niittysauna/savottakämppä palvelee yöpymis- ja retkeilypaikkana suoniityllä luontopolun varressa. Se valmistui kesällä 2003.

Torppa

35. Pikkukumpu

Pikkukumpu

Suojeluskunta- ja Lottta Svärd -kokoelma esittelee järjestöjen työhön liittyvää esineistöä ja kirjallisuutta. Harvinainen ja tärkeä osa kokoelmaa on lähes täydellisenä säilynyt Vuolijoen Lotta-kahvilan astiasto, joka on säästynyt vuodelta 1944. Suojeluskuntatyöstä kertovat Vuolijoen osalta säilyneet harrastusmerkit. Vitriiniin on koottu myös toisen maailmansodan aikaisia kunniamerkkejä.

Kamelinnnahkainen karttalaukku on vapaussodan aikainen esine. Vapaussodan ajasta kertovat myös seinällä olevat ainoan vuolijokelaisen jääkärin Yrjö Johannes Leinosen kuvat.

 

Säästöpankkimuseon kokoelma on suurimmaksi osaksi esineistöä Päivärinteen talosta Vuolijoen kirkonkylältä, jossa Iikka Alasalmen isä Yrjö Alasalmi hoiti Vuolijoen Säästöpankkia vuonna 1945-1950. Kokoelmassa on pankkitoiminnassa tarpeellisia esineitä ja kirjoja ajalta, jolloin aatteena oli säästäväisyyskasvatus.

Päivärinteellä sijainnut pankki oli tavallinen maalaissäästöpankki. Pankki oli käytännössä aina auki, eikä kelloa käytetty. Kun ensimmäiset linja-autot tulivat seitsemältä aamulla, tulivat myös ensimmäiset asiakkaat. Puusängyllä ovat asiakkaat istuneet päivisin ja joku talonväestä nukkunut öisin. Laskukone ja kirjoituspöytä ovat alkuperäisiä, sen sijaan alkuperäinen kassakaappi oli hävinnyt. Asiakkaina oli etupäässä vuolijokisia mutta muutamia oli Kestilästäkin.

 

Lottamuseo

Pankkimuseo

Suojeluskuntamuseo

 

32. Esiintymislava on käytössä kesällä Wanhan ajan maatalousnäyttelyn aikana

33. Taidekumpu on siirretty paikalle Vuolijoen kirkonkylältä Vuolijoen maaseutuyhdistyksen toimesta taidenäyttelyitä, puheita ja kokouksia varten. Rakennus on aiemmin toiminut metsäyhtiön toimistona sekä asuntoina.

Taidekumpu

 

Taidekummun iso sali

 

36. Niittypirtti: Vuolijoen Maaseutuyhdistyksen omistama kesäkahvila, ruokailu- ja juhlatila, näyttelytila, Riihipiha-museon info ja asiakas-WC. Niittypirtissä ruokailee satakin ihmistä, ja lisätilaa löytyy ulkona olevista ruokailusuojista (34.).

Rakennus on tuotu Oulusta. 1800-1900-lukujen vaihteessa rakennettu hirsitalo on toiminut alunperin kolmen perheen asuntona.

Niittypirtti

Niittypirtin salia

Niittypirtin pienempi sali